maanantai 26. lokakuuta 2015

Take me to the moon

Depeche Mode - A Pain That I'm Used To



On aika astua eteenpäin, 
siirtyä lukuun seuraavaan. 
Unohtaa en voisi milloinkaan,
mutta uudet murheet odottaa. 
Lämmön ja kylmän tahdon kokea uudestaan, 
enkä niitä enää kadottaa.

Hetken kerkesin miettiä, etten kirjoittaisi tänne enää mitään.
Pienestä päähänpistosta kuitenkin ajattelin vielä koittaa innostuisinko tästä uudestaan.
Niin paljon kerkeää tapahtua parissa kuukaudessa,
kouluaikani paras työssäoppiminenkin meni kuin hujauksessa. Voi, kuinka mielelläni olisin sinne jäänyt koko loppuvuodeksi.


Vaikka vuotta on vielä jäjellä, uskallan jo nyt sanoa että tämä on ollut rankin vuosi luultavasti koko pienen ikäni aikana. Vastoinkäymisiä vastoinkäymisien jälkeen. Kesän jälkeen elämäni ehkä hieman jopa helpotti, mutta uudet murheenaiheet putkahtelivat heti piiloistaan.
Mutta niinhän se menee, silti yhtälailla tassutellaan eteenpäin löytäen niitä pieniä ilonaiheita.



Unettomuuden takia taas viime yönä istuessani parvekkeella, mietin miksi aina pitää hermoilla asioista jotka ei sen hermoilun takia ainakaan aio miksikään muuttua. Olen vuosien myötä hyvin oppinut sen, että elää vain päivä kerrallaan, mutta sitten tulee niitä ajanjaksoja milloin ei yksinkertaisesti osaa olla murehtimatta. Osaa ihmismieli olla outo.



Näissä tunnelmissa jatkakaamme kukin omia hermoilujamme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti